Omat työkalut
Sijainti: Pääsivu Tutkimus Ranskalainen Sansonien perhe 1600-luvulla Suomen kartoittajana

Ranskalainen Sansonien perhe 1600-luvulla Suomen kartoittajana

Andreas Bureus, ruotsalaisen kartografian perustaja


Kartoitustyö Ruotsi-Suomessa tuli tieteelliselle pohjalle 1600-luvun alussa, jolloin ruotsalainen kartantekijä Andreas Bureus (1571-1646) aloitti tieteellisin mittauksiin perustuvan Pohjolan kartoittamisen. Ensimmäiseksi valmistui vuonna 1610 Skandinavian pohjoisosien kartta LAPPONIA, ja vuonna 1626 koko Pohjoismaitten karttakuva oli valmis. Samoihina aikoihin alkoi toimia myös Ruotsin maanmittauslaitos, ja Suomessa vastaava laitos vuonna 1633. Bureuksen erinomainen kartta oli esikuvana myöhemmille keskieurooppalaisille kartanpiirtäjille lähemmäs parinsadan vuoden ajan.

Kuninkaalliset geograafikot - Sansonien perhe


Maantieteellisten karttojen valmistuksen painopiste siirtyi 1600-luvun alussa Alankomaista Ranskaan eikä vähiten Sansonien suvun toimesta. Erinomaisen selkeitä versioita Bureus lähteenä Pohjoismaitten ja Suomen alueesta esittivät 1600-luvun puolivälistä lähtien ranskalaiseen Sansonien perheeseen kuuluvat kartanpiirtäjät kahdessa sukupolvessa. Perheen kartografisen harrastuksen aloitti Nicolas Sanson vanhempi (1600-1667). Kerrotaan että Nicolasin ainoa omaisuus oli Pariisiin siirtyessään hänen vanhasta Galliasta eli Ranskasta piirtämänsä kartta. Se sattui kuitenkin miellyttämään Ranskaa ohjaavaa kardinaali Richelieuta, ja näin Nicolas pääsi hovin suosioon ja nimitettiin kuninkaalliseksi geograafiksi, maantieteen opettajaksi. Titteli periytyi perheeseen. Nicolas Sanson oli erittäin tuottelias kartanpiirtäjä: kaikkiaan hän julkaisi suunnilleen 300 karttaa ja kaikki neljää tunnettua mannerta käsittelevät atlakset eli karttakokoelmat. Nicolas Sansonin kaikki kolme poikaa, Nicolas Sanson nuorempi, Guillaume ja Adrian jatkoivat isänsä työtä. Tunnettu kartanpiirtäjä oli myös Nicolasin vävy Pierre Duval.

Kartta ei ota kantaa rajoihin


Mielenkiintoiseksi Sansonien tulkinnat Ruotsin valtakunnasta tekee se seikka, että heidän karttoihinsa on piirretty määrätietoisesti ja suorastaan korostuneesti valtakunnan rajat. Vielä 1500- ja 1600-luvun kartograafit ja maantieteilijät olivat siinä mielessä kosmopoliitteja, etteivät he juuri takertuneet sellaisiin yksityiskohtiin kuin rajakysymyksiin. Merkkejä tosin jonkunlaisesta geopoliittisesta ajattelusta oli: mm. Italiassa esitettiin joitakin ruhtinaskuntia rajoineen jo 1500-luvulla, mutta yleensä tällaista tapaa suorastaan vältettiin. Tunnettua on esim. Suomen historiasta se, että itärajaa ei ensimmäisissä rauhansopimuksissa Novgorodin kanssa suinkaan hahmoteltu kartalle, vaan raja määriteltiin paikannimien perusteella. Näin tapahtui Pähkinäsaaren rajan veto 1323, kun lueteltiin maamerkkejä maamerkin jälkeen Kannaksen Rajajoesta aina nykyisen Savonlinnan-Varkauden tienoille, mutta siitä eteenpäin todettiin vain rajan kulkevan vain "suolamereen", epäilemättä sen takia, että Suomen sisämaa oli lähes asumaton. Yhtä väljästi määriteltiin seuraavakin itäraja Täyssinän rauhansopimuksessa 1595. Raja seurasi eteläisestä alkupäästään vanhaa Pähkinäsaaren rauhan rajaa, mutta kääntyi Savonlinnan-Varkauden tienoilta pohjoiseen Kuusamon Iivaaran kautta Jäämereen. Vielä Stolbovan rauhan (1617) rajaakaan - jossa Ruotsiin liitettiin Käkisalmen lääni ja Karjala - ei merkitty kartalle. Ruotsin pohjoisen rajan ongelmana oli lisäksi vielä se, että Lappi aina 1700-luvulle saakka oli kolmen maan yhteistä verotusaluetta, Ruotsi-Suomen, Tanska-Norjan ja Venäjän.

Suurvaltakauden Ruotsin pyrkimykset idän suunnalla

 

Tunnettu on kuningas Kaarle IX:n Lappia kohtaan tuntema mielenkiinto, josta syystä hän mm. antoi Bureuksen ensimmäiseksi tehtäväksi kartoittaa Lapinmaa. Yhtä lailla pohjoista ja itäistä suuntaa kohti tunsi mielenkiintoa Kaarlen seuraajakin, kuningas Kustaa II Aadolf, jonka toiveet idän suunnalla ainakin osittain toteutuivat Stolbovan rauhassa 1617. Ruotsin tavoitteena 1500-luvulta lähtien oli ollut sulkea Novgorod - Venäjä läntisiltä merialueilta ja siten kaapata haltuun itä-länsisuunnan tuottoisa välityskauppa. Kustaa Aadolfin puheesta valtakunnan säädyille Stolbovan rauhanteon jälkeen tämä käy selkeästi esiin. Kuningas totesi, että uusi raja edisti huomattavasti Suomen turvallisuutta, kun laaja Laatokka oli valtakunnan rajajärvi. Suomenlahden eteläpuolella vastaavasti Viron raja itää vasten - Viro kuului 1600-luvulla Ruotsin valtakuntaan - oli Peipus-järven ja Narvajoen linja. Pyrkimys oli ns. luonnollisiin rajoihin Venäjää vastaan.


Kuningas Kustaa Aadolfin kuoltua Lützenin taistelutantereella 30-vuotisessa sodassa vuonna 1632 ajatusta luonnollista rajoista itää vastaan kehitti edelleen Suomen kenraalikuvernöörinä toiminut kreivi Pietari Brahe. Brahe esitti, että Ruotsin valtapiiri oli laajennettava Valkealle merelle (Vienanmerelle). Tavoite oli pyrkiä ns. kolmen kannaksen rajaan, jolloin raja siis kulkisi Laatokan ja Äänisen järvien kautta Vienanmerelle. Tällä alueella asui valtaosin karjalankielistä väestöä, joten kansallisuus- ja kielinäkökannalta Brahen suunnitelmalla oli tiettyä logiikkaa. Eri asia on, pidettiinkö niitä 1600-luvulla tärkeinä; Brahenkin motiivit lienevät olleet pääasiassa poliittisia ja taloudellisia.

Itäraja Sansonien mukaan


Niukasti ennen Sansonin Pohjoismaita esittävää karttaa ehti ilmestyä alankomaalaisen Joan Blaeun Suomen Suuriruhtinaskunnan kartta (1662), jossa itse asiassa varsin totuudenmukaisesti kuvataan Suomen itäraja. Nicolas Sansonin vuosina 1666-1669 ilmestyneissä kartoissa itärajaa käsitellään suurpiirteisemmin. Näyttää jopa siltä, että Ruotsin ja Ranskan 30-vuotisen sodan aikana lämpimäksi liittolaisuudeksi kehittyneet suhteet, siitä huolimatta että Ranska edusti katolisuutta ja Ruotsi puhtaasti protestanttisuutta ja luterilaisuutta, kuvastuisivat suoraan Sansonin kartastossa. Ranskan hoviin oli saattanut myös tihkua tietoja sekä kuninkaan että Suomen kenraalikuvernöörin haaveista. Sanson piirsikin Suomen itärajan kulkemaan Nevajoen ja Laatokan kautta Ääniseen laskevaan Soio-jokeen (Shuja) nykyisen Petroskoin tienoille, sieltä Äänisen yli Shaljaan (Puutoisiin), ja sieltä koillista kohti Vienanmeren rannikkoa myötäillen, kuitenkin siten, että rannikkokaista jäi Venäjän puolelle. Sama itäraja toistuu myös Nicolas Sanson nuoremman karttaversiossa, kuitenkin siten, että Ruotsi-Suomen pohjoisraja päätyy Inarinjärven ja Näätämöjoen kautta Jäämereen. Melkoinen yhteensattuma on, että suunnilleen tällä linjalla olivat toisen maailmansodan aikana suomalaiset ja saksalaiset joukot itärintamalla!

Jonkunlaista Sansonien epätietoisuutta Laatokan-takaisten alueitten omistuksesta osoittaa kuitenkin se, että Sanson vanhemman Suomen maakuntakartoissa ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi liittää Suomen yhteyteen näitä alueita. Itäisimpänä maakuntana pidetään Käkisalmea. Maakuntakartoissa on Sanson vanhempi tehnyt kompromissin siten, että Vienanmeri itse asiassa virheellisesti on piirretty liian länteen lähes Repolan tasalle.

Käkisalmen läänin kartassa Laatokalta koilliseen rajaa seurattaessa tunnistettavia maamerkkejä ovat Tulemajärvi, Torasjoki, Porajärvi, Himoila, Koirajärvi, Vonkeri, Soverka ja Lendila eli Lentiira, tosin vähän sinne ja tänne siroteltuina. Tästä pohjoiseen raja on varsin epämääräinen, kunnes Lapissa tavataan uusia maamerkkejä. Vanha rajapaikka Iivaara Kuusamossa jää kauas Suomen rajan sisään, kun Sanson veti rajan Kisongonjärven (Kuittijärvien?) ja Pääjärven itäpuolitse. Raja jatkui täältä Inariin ja Jäämereen. Ruotsin Lappiin merkittiin - Bureusta seuraten - useita lapinkyliä, mm. Sompio, Kemi, Kolajärvi, Sodankylä, Kittijärvi ja Maanselkä. Lapin alue jaettiin nautintaoikeuksien mukaan Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappiin. Varsinaisesti Suomen puolelle niistä kuului vain Kemin Lappi, sillä jo Tornion Lappi laskettiin sekä maallisessa että kirkollisessa jaottelussa kuuluvan Ruotsin puoleisiin maakuntiin ja hiippakuntiin.

Koulukunta


Sanson perheen ja perheenjäsenten ympärille syntyneen ranskalaisen kartografisen koulukunnan töitä leimaa barokkiajalle tyypillinen selkeys ja tyylipuhtaus. Päinvastoin kuin Keski-Euroopan ja Venäjän puolelle Suomeen ei ole kuvattu juuri lainkaan metsiä; itse asiassa koko Suomi oli yhtä metsää! Lähes ainoat poikkeukset ovat Rautalammin pitäjän metsät sekä muutamat Lappiin sirotellut metsäkaistaleet. Suomen maakuntia erottamaan on piirretty kuviteltuja vuorijonoja esim. Uudenmaan ja Varsinais-Suomen välillä, samoin vuoristoa esiintyy Sansonien mukaan Uudenmaan, Hämeen ja Karjalan maakuntarajoilla. Käytännössä ne kuvaavat vedenjakajia, esim. Salpauselkää, joten Sansonit ja heidän esikuvansa Bureus eivät siis loppujen lopuksi ole niinkään väärillä jäljillä.

Suurta vaivaa Sansoneille on ilman muuta tuottanut suomenkielisten nimien oikeinkirjoitusmuoto, kun jo Bureuksellakin oli tuskaa niiden kanssa. Suomalaisnimien ortografia ei muutenkaan ollut vielä kehittynyt 1600-luvulla. Nimet ovat kuitenkin varsin tunnistettavissa muodoissa. Puutteistaan ja virheistään huolimatta Sansonien kartat antavat hämmästyttävän oikean kuvan Suomesta, ja satoine paikannimineen myös maan asutus saa jo oikean hahmon. Kartat tarjoavat erinomaisen kiehtovan näköalan hahmottumassa olevaan Suomenmaahan.

 Sansonien karttoja

LA SCANDINAVIE

LA CARELIE, et L'INGRIE, ou INGERMENLAND (1666)

SAVOLAX et KEXHOLM (1669)

FINLANDE, SEPTENTRle, et MERIDle, NYLANDE, et TAVASTHUS (1666)

CAJANIE, ou BOTHNIE ORIENTALE (1666)

PARTIE ORIENTALE de la LAPPONIE SUEDOISE (1666)

 

Teksti: Heikki Rantatupa

Tehdyt toimenpiteet